Tomas Mikael Bäck
Tomas Mikael Bäck (s. 1946) on selväpiirteinen runoilija, joka on jo kohta 50 vuoden ajan julkaissut kooltaan pieniä mutta sisällöltään suuria runokokoelmia. Hänen esikoisteoksensa Andhämtning ilmestyi vuonna 1972. Viime vuonna Bäck julkaisi 20. kirjansa De tysta gatorna(”Hiljaiset kadut”, suomentamaton), joka tavoittelee nyt Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa. Vuonna 2014 Bäckille myönnettiin Edith Södergran -palkinto ja vuonna 2016 Längmanin kulttuurirahaston palkinto.
Bäck ponnisti aikanaan suomenruotsalaisesta modernismista, ja hänen tärkeimpänä oppi-isänään oli Gunnar Björling. Bäckin ilmaisu muuttui ajan mittaan yhä niukemmaksi, ja 1980-luvulla hän julkaisi useita, yksirivisistä aforismeista koostuvia kokoelmia. Viime vuosina hän on antanut runojensa levittäytyä useammille riveille ja päästänyt mukaan myös omaelämäkerrallista ainesta. Lähtökohtana on usein jokin syntymäkaupunki Vaasaan liittyvä käytännön havainto. Kerronnallisuus ja aistein tunnistettavat yksityiskohdat – tuoksut, näkymät ja äänet – ovat tuoneet hänen uusimpaan runouteensa rentoutta ja vapautuneisuutta. Bäckin lukemisesta tulee hillityn hilpeä olo.
De tysta gatorna -kokoelmassa avautuvat ”samat vanhat aistit”, ja ”mikä tahansa muistikuva saa palata”. Kun ihminen avautuu, hän ei Bäckin mukaan kuule yleensä tyhjyyttä tai hiljaisuutta, vaan ”oman koneistonsa tinnituksen”. Näihinkin sivuääniin ja häiriöihin hän suhtautuu silti suopeasti. Ehkä ne itse asiassa ovat kuin vielä säveltämätöntä musiikkia tai hiljaista herkeämätöntä sadetta. Jopa erheet ja vahingot otetaan vastaan ja selitetään:
Kävelen junassa väärään suuntaan.
Saan haavan kaapinovesta.
Aina tämä sama rakkaus.
Runoista ei puutu draamaa: ukkonen riehuu, unohdettu maisema on liekeissä, ja salamat synnyttävät mustia siksakkikuvioita. Enimmäkseen Bäck pärjää kuitenkin ilman räikeyttä ja mahtavuutta: ”Ehkä sinooperia ja smaragdia ei lopulta tarvitakaan?”
Pikemminkin tarvitaan harmaata ja kultaa, sadetta ja musiikkia ja ”kokemusta rikkumattomasta läsnäolosta”. Meditatiivisesti ja kärsivällisesti Bäck tarkastelee kielen seinämissä olevia reikiä ja työntyy ajattelun kieltomerkkien tuolle puolen. Löydöksistään hän kertoo runoissa, jotka on kirjoitettu hyvin pieteettisesti ja jäntevästi leppeän surumielisen huumorin saattelemana.