Zenia Johnsen ja Signe Parkins

Per (suomentamaton) on upea ja hyvin hiljainen mestariteos elämästä ja kuolemasta – muodonmuutoksesta, surusta, ikävästä ja siitä, että joku ei koskaan muutu. Me muistamme ne, joiden luottamuksen petämme, sanoo minä-kertojan isä ja muuttaa pois. Hän jättää jälkeensä akvaarion, jossa on rautalankaverkosta tehty kansi, ja lupaa tulla takaisin lisäämään sinne jotakin. Kuluu vuosi ilman yhteydenottoa, kunnes isä ilmaantuu takaisin ja ottaa lapsen mukaansa perhosentoukkia etsimään. Lapsi seuraa silmiemme edessä kärsivällisesti elämän draaman kehkeytymistä sillä aikaa, kun isä on taas poissa ja vaiti. Lopuksi perhoset kehittyvät aikuisiksi ja jättävät jälkeensä toivon lapsen puolesta. Ainakin jokin muuttuu.  

Zenia Johnsenin teksti on osuvaa ja runollista, toteavaa ja tunteilematonta. Kun siihen yhdistetään Signe Parkinsin samanhenkinen viiva, jonka ilmaisukirjo ulottuu humoristisesta ja luonnostellusta toukkamaailmasta hylätyksi tulemisen tunteeseen, jota kuvastavat värikkäät huoneet ilman ihmisiä, sekä huimaavaan eläintieteelliseen tarkkuuteen, lukija pääsee kosketuksiin todellisen taiteen ja taiteilijan kanssa.

Tämä on monellakin tasolla huimaava ja rikastuttava teos asiasta, joka on armoton, raaka ja lähes mahdoton sanoittaa. Tarvitaan jotain muuta, sillä yksinäisyyttä voidaan ja sitä täytyy kuvata sellaisena kuin se on: värisevänä huolena, joka kasvaa lapsen maailmassa ilman, että lapsi itse osaa sitä hahmottaa, värittää ja ymmärtää. Se vain on läsnä koko ajan.  

Per on suuri teos niistä hyvin pienistä asioista, jotka liikahtelevat ja putkahtelevat esiin kukin omalla tavallaan ja tuovat lapsen arkeen sisältöä mahdollistaen elämisen keskellä epätodelliselta tuntuvia asioita. Teos on realistista runoutta, lähes käsin kosketeltavaa piirrettyä todellisuutta, jossa joutuu tavoittelemaan jotain tai jotakuta, jota ei vielä tunne mutta jonka toivoo silti auttavan.  

Teosta voi lukea monilla eri tasoilla, ja se on itsessään vielä monitasoisempi. Teosta voi lukea monilla eri tasoilla, ja se on itsessään vielä monitasoisempi. Se, mikä vaikuttaa ilmiselvältä, jää hautumaan lukijan mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Teksti ja kuvitukset tasapainottelevat veitsenterävästi tässä itsepintaisessa suuren luokan mestariteoksessa, joka kuvaa lapsuuden sydäntä särkeviä olosuhteita. Onneksi kyseessä on myös teos, joka ei moralisoi tai pyri opettamaan, vaan kertoo siitä, mikä satuttaa, silloin kun se satuttaa. Se on jo saavutus sinänsä ja osoitus teoksen rohkeudesta. Rohkeudesta kuvata ikävää ja surua tavalla, jossa pelkkä kulttuuri ei riitä, joten luonto ottaa ohjat ja antaa toivoa jostain suuremmasta. Siipiään räpyttelevät perhoset ovat samalla kertaa kauniita ja hauraita – aivan kuten ihminen, joka elää eikä vain yritä selviytyä.