Mikaela Nyman

Perustelu: 

Toimittaja-kirjailija Mikaela Nymanin (s. 1966) tuotannossa kohtaa kaksi meren ympäröimää maailmaa. Ahvenanmaalta kotoisin olevan ja pitkään Uudessa-Seelannissa asuneen Nymanin esikoiskokoelma När vändkrets läggs mot vändkrets oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana vuonna 2020, ja siinä hän loi sisarensa sairauden ja kuoleman pohjalta rinnastuksia näiden maailmanmeren saarten välille.

Uudessa kokoelmassaan För att ta sig ur en rivström måste man röra sig i sidled (”Ristiaallokosta selviää uimalla sivusuunnassa”, suomentamaton) hän jatkaa olemassaolon monisäikeisyyden tarkastelua lyriikan keinoin. Sen hän tekee vakuuttavin kirjallisin keinovaroin.

Kirjan nimi viittaa ilmiöön, jossa aallokko uhkaa vetää uimarin syvyyksiin, mikäli tämä ui aaltoja vastaan eikä sivusuunnassa eli rannan suuntaisesti. Tästä mielikuvasta syntyy runoja, jotka täyttävät sivut kuin vaikutelmien universaali hyöky. Graafisen ilmeen ansiosta tekstit sykkivät omintakeisesti. Kolmesta pisteestä tulee tauon merkkejä, sanat saavat vaihtoehtoisia merkityksiä kauttaviivojen avulla. Kyse on muistiinpanoista, jotka aaltoilevat syvästi eksistentiaalisten kysymysten ja arkisten sattumusten välillä. Yhdessä hetkessä Nyman kirjoittaa pieniä ja päiväkirjamaisia huomioita ja siirtyy heti seuraavassa käsittelemään ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä. Katse suuntautuu avaruuteen, ”universumin narisevaan kohinaan”, josta poimitaan haaksirikkoutuneen avaruuskapselin lähettämiä signaaleita vähän samanlaisissa tunnelmissa kuin Nobel-palkitun Harry Martinssonin kohtalonnäyssä Aniara.

Tämä tuo vahvaa dynamiikkaa teksteihin, jotka avautuvat monenlaiselle luennalle. Pandemian, Ukrainan sodan, ilmastokriisin ja yleisen kaaoksen kuvaamisen taustalla näkyy epäonnistumisten vedenpaisumus: ”mitä kaikille lempeille lauluille tapahtui?” Hullussa maailmassa käydään kiihtyvää kauppaa täytetyillä eläimillä samalla, kun syyttömien uhrien päälle sataa pommeja.

Pimeyden keskellä on kuitenkin havaittavissa orastavaa toivoa, jonka valonkantajina toimivat lapset kaikessa spontaaniudessaan. Mikaela Nyman mainitsee usein nimeltä kasveja ja eläimiä: pehmoleluja, undulaatteja, ohdakeperhosia ja sinisateita. Vielä ei ole liian myöhäistä kylvää auringonkukkia. Hän viittaa maorimytologiaan ja vedenhenki Taniwhaan, joka on sekä uhkaava että lohduttava voima.

Ilmaisultaan täsmälliset runot huipentuvat sikermään, jossa kommentoidaan hiekkakiveen kaiverrettuja kirjoituksia, jotka vuorovesi vapauttaa näkyviin Uuden-Seelannin rannikolla. Ne ovat jälkiä elämästä ja unelmista: ”poski hiekkaa vasten annan itselleni luvan uskoa.”