Ursula Andkjær Olsen

Ursula Andkjær Olsen (s. 1970) on huomattava ääni Tanskan nykykirjallisuudessa. Hän nivoo klassisen musiikin rakenteita jäljitteleviin teoksiinsa erilaisten viittausten ja komponenttien kirjon. Kieli on hänen moniäänisissä ja systeemisissä kompositioissaan kuin elävä organismi, jossa asiat saavat merkityksensä viittaussuhteista ja kuvaamastaan maailmasta. Ursula Andkjær Olsenista on tullut vuonna 2000 ilmestyneen esikoisteoksen jälkeen uuden runoilijasukupolven keulakuva, joka alkoi avata runoutta maailman suuntaan käsittelemällä yhteiskunnan, sukupuolen, kehon ja politiikan kaltaisia teemoja. Hän on kirjoittanut yli 15 teosta, etupäässä runokokoelmia, yhden romaanin sekä useita hybriditeoksia ja ylittänyt toistuvasti taiteenlajien välisiä rajoja.

Mit smykkeskrin -kokoelman (”Korurasiani”, suomentamaton) runot avautuvat aikajärjestyksessä ja toisiinsa viitaten, mistä syntyy vaikuttava verkostorakenne. Runokokoelmassa käsitellään esimerkiksi äitiyttä ja menetystä, jotka ovat olleet kirjailijan tuotannon keskiössä Det 3. årtusindes hjerte -teoksesta (2012) lähtien. Uutta ja uraauurtavaa on kuitenkin se, että nyt teemat kytkeytyvät vaihdevuosiin: ”minä olen äiti / joka ei tee kenestäkään sisaruksia / joka ei enää koskaan tee kenestäkään sisaruksia.” Vaihdevuosia on käsitelty pohjoismaisessa kirjallisuudessa vain satunnaisesti, ja Ursula Andkjær Olsen tekee sen omaleimaisen runollisesti. Hän osoittaa, miten vaihdevuodet jättävät jälkensä kehoon ja mieleen ja miten ne samalla ovat osa suurempaa kiertokulkua: ”saan luvan kokeilla kuolemista / ennen kuin olen kuollut / saan luvan / se on lahja / siitä ei synny velkaa / sitä ei voi viedä minulta pois // siirtymää hedelmällisestä hedelmättömäksi / täydestäkuusta uuteenkuuhun / minusta tulee taas neitsyt // minusta tulee tyttö / taas.”

Keho on tässä kierrossa sidoksissa muihin kehoihin sekä luontoon ja vallitsevaan talousjärjestelmään. Runot osoittavat elämän biologisen ja emotionaalisen syklin, ja vaihdevuodet ovat osa tätä sykkivää talousjärjestelmää, jossa ihmiset ottavat vastaan, luovuttavat ja antavat takaisin.Monissa runokokoelman sanoissa painotetaankin sitä, että talous on mukana kaikissa ihmissuhteissa. ”Napanuora oli ensimmäinen taloudellinen kanava / se jakaantui suuhun ja suuttimeen / eri kehoissa oleviin.” Mit smykkeskrin osoittaa selkeämmin kuin Ursula Andkjær Olsenin aiemmat runokokoelmat sen, miten talouden logiikka läpäisee kaiken tässä maailmassa.

Kokoelman seitsemää osiota erottavat Sophia Kalkausin valokuvateokset, ja osioilla on otsikoita, kuten ”Tallelokero” ja ”Korurasiani”. Ne viittaavat kannen punaisen säiliön tavoin kohtuun. Kohtu on kirjassa ontto säiliö tai kanava sille, että yksi keho voi siirtyä toiseen, kunnes tulee hedelmällisyyden kipeän menettämisen aika. Kuolema on runoissa merkittävässä roolissa, ja lisäksi mukana on viitteitä satuihin ja myytteihin. Kussakin osioissa on kursivoitu kertova runo, joissa runominän lapsi ja kuollut äiti tulevat esiin ääninä ja läsnäolona, mutta myös kaipauksena. He ovat osa suurempaa kiertokulkua, jossa kaikki on yhtä: ”että itsessä / on paikka / muisto siitä, että on ollut / vähintään kaksi / yhteenkuuluvaa olentoa / toinen sisällä toista / joka muistaa olleensa kolmannen sisällä / muistaa kenties // sivilisaation verran vähintään kahden ketjuja / kukaan ei ole yksin.”

Näiden ketjujen ja rakenteiden kautta Ursula Andkjær Olsen saa meidät näkemään yhteyksiä sellaisten maailman asioiden välillä, joita emme muuten olisi yhdistäneet toisiinsa. Hän saa meidät huomaamaan, että kehomme sisältyvät suurempaan kokonaisuuteen, että me olemme lähes myyttisesti osa kosmosta ja eräänlaisessa vaihdannassa muiden ihmisten kanssa. Mit smykkeskrin sanoo huimaavalla tavalla tämän kaiken ja saa ajattelemaan ja tuntemaan jotakin kaikista maailman asioista. Ursula Andkjær Olsenin systeemisessä ja kosmologisessa lähestymistavassa on yhtymäkohta Inger Christensenin suurteokseen det (1969) eli se, johon myös viitataan Mit smykkeskrinin ensimmäisellä sivulla: ”se siitä / siinäkö se oli // sitten ollaan bussissa.”

Ursula Andkjær Olsen on esikoisteoksestaan lähtien tehnyt muoto- ja formaattikokeiluja, ja samalla hänen tuotantoonsa on asteittain tullut tummempia sävyjä. Hän on inspiroinut suuresti nuoria runoilijasukupolvia ja on Tanskan runouden majakka. Vuosien varrella hän on saanut teoksistaan useita palkintoja, ja hän oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaana myös vuonna 2009.